Kitara on hyvästä syystä yksi maailman suosituimmista musiikillisista instrumenteista. Länsimaissa kitara on tärkein instrumentti popissa ja rockissa, ja jo kolmella soinnulla voi soittaa useimmat olemassa olevat pop-kappaleet, mikä tekee kitaran soittamisesta helppoa. Kitaraa voi käyttää sekä säestys- että sooloinstrumenttina, ja se on siksi monipuolisempi kuin esimerkiksi viulu tai klarinetti, jotka ovat vain sooloinstrumentteja, tai rummut ja basso, joilla voi vain säestää. Ja jos osaa laulaa, voi kitaralla säestää itseään.

Perusasiat kitarasta

Kitara on puinen kielisoitin, jonka ääni syntyy kun sen kieliä näppäillään tai rämpytetään. Siinä on normaalisti kuusi kieltä, jotka kulkevat sen kaulan otelautaa pitkin runkoon kiinnitettyyn tallaan. Akustisessa kitarassa rungon ontto koppa vahvistaa äänen, kun taas sähkökitaran runkoon on kiinnitetty mikrofoneja. Sähkökitara kiinnitetään piuhalla vahvistimeen, josta ääni tulee ulos halutulla voimakkuudella. Sähkökitaraan voi hankkia myös erilaisia maahan asetettavia pedaaleja, jotka muokkaavat kitaran soundia kun niitä painetaan jalalla.

Kitaraa voi soittaa istuen, jolloin sitä pidetään sylissä, tai seisaaltaan, jolloin se roikkuu kaulan ympärille laitettavasta hihnasta, joka kiinnitetään kitaran otelautaan ja rungon pohjaan. Kitaraa soitetaan kahdella kädellä. Oikeakieliset näppäilevät kieliä oikealla kädellään, tuottaen niillä äänen. Näppäillä tai rämpyttää voi joko peukalolla, koko käden sormilla, tai muovisella plektralla. Vasen peukalo pitelee kaulaa sen alapuolelta, ja käden muut sormet painavat kieliä otelautaa vasten, vaihdellen näin nuotteja. Vasenkätisillä ote on päinvastainen.

Kitaran kielet

Kitarassa on kuusi kieltä, jotka on viritetty niin, että kun kieliä soittaa “vapaina” eli painamatta otelautaa, soivat nuotit E, A, D, G, H, E alimmasta eli paksuimmasta kielestä ylimpään eli korkeimpaan. “Alin” ja “ylin” viittaavat siis nuotin korkeuteen, ei kielten fyysiseen sijoittumiseen (mikä riippuu joka tapauksessa siitä, mistä päin kitaraa katsoo). Alin ja ylin kieli ovat molemmat E, mutta eri korkeudella. Otelautaa jakavat poikittaiset metalliset nauhat, jotka ovat puolisävelaskeleen etäisyydellä toisistaan.

Eri nuotteja soitetaan siis näppäilemällä oikealla kädellä tiettyä kieltä, ja painamalla vasemman käden sormella kieltä otelautaa vasten. Klassisessa akustisessa kitarassa kaulan pituus on kaksitoista nauhaa, ja sen jälkeen nauhoja on vielä muutamia rungossa riippuen kitaran koosta. Kahdentoista nauhan väli vastaa yhtä oktaavia, eli kun soittaa vapaan kielen, esimerkiksi D:n, ja sitten painaa sormella D-kieltä kahdennentoista nauhan alapuolelta, soiva nuotti on myös D, mutta yhtä oktaavia korkeampi.

Asteikot

Sana “oktaavi” tulee italian sanasta “octavus”, kahdeksas, koska tavallisissa asteikoissa on kahdeksan nuottia, esimerkiksi C-duurissa C, D, E, F, G, A, H, C (kannattaa oppia että H on B englanninkielisissä maissa). Miksi sitten kitarassa on kaksitoista nauhaa oktaaville, vaikka nuotteja asteikossa on vain kahdeksan? Se johtuu siitä, että länsimainen musiikki nojaa kahteen asteikkotyyppiin, duuriin ja molliin, joissa on vain kahdeksan nuottia. Kaulan pituus, kaksitoista nauhaa, mahdollistaa kuitenkin kahdentoista eri nuotin soittamisen.

Kromaattinen asteikko on asteikko, johon kuuluvat kaikki mahdolliset kaksitoista nuottia oktaavin sisällä. Asteikkotyyppejä on hyvin monenlaisia, ja eri kulttuurit nojautuvat eri asteikkoihin. Kromaattinen asteikko sisältää kaksitoista puolisävelaskelta. Duuri- ja molliasteikot sisältävät vain kahdeksan nuottia (tai tarkalleen ottaen seitsemän eri nuottia, mutta niitä soittaessa kahdeksas nuotti, oktaavi, soitetaan aina). Koska nuotteja on vain kahdeksan, osa niistä on puolisävelaskeleen ja osa kokosävelaskeleen päässä, mikä tarkoittaa sitä, että niiden välissä on kaksi puolisävelaskelta.

Duuriasteikko

On siis tärkeää ymmärtää, että otelaudan nauhat ovat puolisävelaskeleen päässä toisistaan, ja jos soittaa joka nuotin yhdeltä kieleltä, soittaa kromaattisen asteikon. Duuri- ja molliasteikot eroavat toisistaan siinä, minne niiden puolisävelaskeleet ja kokosävelaskeleet sijoittuvat. Duuriasteikossa on aina seuraava rakenne: koko-koko-puoli-koko-koko-koko-puoli, missä koko tarkoittaa kokoaskelta (kahta nauhan väliä), ja puoli puolisävelaskelta (yhtä nauhan väliä). Duuriasteikon voi soittaa jokaiselle mahdolliselle nuotille, jolloin yksinkertaisesti lähdetään siitä nuotista liikkeelle, ja soitetaan sitä seuraavat nuotit kyseisen skeeman mukaan.

Jos siis haluat soittaa duuriasteikon nuotille D, aloitat vapaalta D-kieleltä, joka on kolmanneksi matalin kieli. Sen jälkeen soitat toisen nuotin, joka on kahden nauhan eli kokoaskeleen päässä, kolmannen nuotin, joka on myös kokoaskeleen päässä; neljäs nuotti on vain puoliaskeleen eli yhden nauhan päässä, viides, kuudes, ja seitsemäs ovat kokoaskeleen päässä, ja kahdeksas on taas puoliaskeleen päässä. Kun opit kyseisen rakenteen, sinun ei tarvitse aluksi oppia muuta kuin vapaiden kielten nuottien nimet.

Kitaran kielten suhde toisiinsa

Kuten mainittua, kitaran kielet vastaavat nuotteja E, A, D, G, H ja E, matalimmasta korkeimpaan. Ne kannattaa opetella esimerkiksi lorun “Erkin auto Datsun, gangsterit hakkaavat Erkkiä” avulla. Soittaessa siirrytään kieleltä toiselle, tai soitetaan montaa kieltä yhtä aikaa, joten on oleellista ymmärtää, missä suhteessa kielten nuotit ovat toisiinsa. Vastaus on, että kaikkien muiden kielten välillä on viisi puolisävelaskelta, mutta D:n ja H:n välillä vain neljä, mihin on hyvä, mutta vaikeasti selitettävä syy.

Kielten suhde on myös helppoa todeta kokeilemalla esimerkiksi soittamalla joka nuotin E-kieleltä, kunnes saavutaan samaan nuottiin kuin vapaa A. A-nuotti on siis se nuotti, joka soi kun soitat E-kieltä painaen sitä neljännen ja viidennen nauhan välistä. Tämä tarkoittaa sitä, että esimerkiksi E-duurin asteikon voi soittaa siirtyen kolmen nuotin jälkeen A-kielelle, koska A on asteikon neljäs nuotti. Se on helppo laskea: vapaa E on ensimmäinen nuotti, ja laskien koko-koko-puoli päädymme viiden puolisävelaskeleen päähän.

Sointujen idea

Kun olet oppinut asteikon soittamisen periaatteen, huomaat nopeasti sitä kokeillessa, että asteikon nuotit sopivat toisiinsa; niitä voi soitella melko sattumanvaraisesti peräkkäin ilman että ne kuulostavat korvia riipivältä. Asteikon idea on juuri se, että se kertoo, mitkä nuotit sopivat toisiinsa kun lähdetään liikkeelle tietystä nuotista. Säestyksen kannalta tämä on olennaista, koska säestäminen tapahtuu soittamalla sointuja, jossa monta nuottia soitetaan yhtä aikaa. Akustisen kitaran soittajat soittavat lähes yksinomaan sointuja.

Kaikkein yleisin duurisointu muodostetaan soittamalla samaan aikaan ensimmäinen, kolmas, ja viides asteikon nuotti. Ne löytyvät tietysti duuriasteikon skeemalla koko-koko-puoli-koko-koko-koko-puoli. Huomaa että sointua ei voi soittaa vain yhdellä kielellä, joten kolmas ja viides nuotti etsitään muilta kieliltä, oktaavia korkeampaa tai matalampaa. Aluksi opetellaan soittamaan “avoimet” soinnut, joissa soi ainakin yksi vapaa kieli. Ne ovat kaikkein helpompia soittaa ja muistaa, kun on oppinut kielten nimet. Kaikille muille kielille on oma avoin sointu paitsi H:lle.

Nuotit

Nuottien nimet on tärkeä oppia, mutta niiden nimeämistapa on hieman erikoinen. “Perusnuotteina” voidaan ajatella C-duurin nuotteja C, D, E, F, G, A ja H, jotka vastaavat pianon valkoisia koskettimia kun lähdetään liikkeelle niin sanotusta keski-C:stä. Mutta tietysti muitakin nuotteja tarvitaan, ja ne nimetään merkeillä #, kun liikutaan puolisävelaskel ylöspäin, ja b puolisävelaskel alaspäin. C# on siis puolisävelaskel ylöspäin C:stä. Mutta kannattaa huomata että nimeämistapa on suhteellinen, koska C# ja Db ovat sama nuotti!

Kuinka päästä soittamisen alkuun

Vaikka onkin tärkeää ymmärtää, miten kitaran nuotit suhteutuvat toisiinsa asteikkojen ja sointujen muodossa, soittamaan oppii vain soittamalla. Netistä löytyy sointuja lähes kaikkiin biiseihin, ja kannattaa aloittaa biiseistä, joissa on korkeintaan kolme sointua, ja jonka sointumerkeissä on myös kuva (tablatuuri) sormien paikasta. Kannattaa kuunnella huolellisesti biisiä jota opettelee soittamaan, ja yrittää jäljitellä tapaa, jolla sen sointuja rämpytetään. Pikkuhiljaa avoimet soinnut alkavat sujua, jolloin soittaminen on jo hauskaa, ja kuulostaa hyvältä muidenkin korvissa.